Kehtasin ihmetellä
viekoitella ansaan itseni
makeaan elämään upota
hilloa, hilloa, himoita
vaan tyhjän sain
lompakon ja elämän
syyt iloon katosivat
ahneutta, ahneutta, sen ansoja
kuusilankun päässä
seitsemän ruuvia
ristipäät jonossa
kuin pappien päivät kirkossa
rukoilen
anon uutta mahdollisuutta
nöyryyden paluuta
uskallusta
vaatimaton olla
kulkea pientä metsäpolkua
kipunoivan taivaan alla
ja riemuita sydämen rauhasta
yhtä luonnon kanssa olla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti